Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Niinhän sitä sanotaan. Kevään aikana on ollut vilkasta keskustelua erityisesti lasten ja nuorten kännykän käytöstä. Miten se vaikuttaa aivoterveyteen ja elämään, eri taitojen kehittymiseen jne. Kun kävelee mihin tahansa on harvassa ne paikat, jossa ihmiset eivät olisi kännykällä. Tässä tarkoitan aikuisia. Useassa paikassa voi maksaa kännykällä, sovellukset toisten perään koukuttavat. Kännykästä katsotaan niin kartta, kuin viimeisimmät kaverin päivitykset, tilitiedot, kuunnellaan kirjaa tai lähetetään snäppejä.
Nyt kun kesä on parhaimmillaan, olisi hyvä pysähtyä olemaan ilman kännykkää. Tosiasia vaan on että, niin lapsilla nuorilla kuin aikuisillakin, ne ainutkertaiset hetket voivat olla hyvin nopeasti ohi, kun elämää seuraa vaan ruudun takaa.

Muistan jo vuosien takaa kahvipöytäkeskustelun työpaikalta, jossa kauhisteltiin sitä, ettei pienet lapset opi puhumaan, kun vanhemmat eivät kommunikoi heidän kanssaan, vaan välissä on puhelin. Lapset ovat ohjautuneet puheterapiaankin tämän vuoksi. Olen huomannut tämän surukseni useilla ruokapaikoilla, mutta myös muualla.
Kännykän saa uuden, mutta mennyttä hetkeä ei. Se hetki voi olla pahimmassa tapauksessa myös kohtalokas, jos huomiosi kiinnittyy johonkin muuhun kuin pitäisi. Katse ylöspäin irti kännykästä.